Olipa kerran prinssi, joka halusi naida prinsessan - oikean aidon prinsessan. Hän matkusti pitkin, poikin maailmaa etsien oikeaansa, mutta mistään hän ei löytänyt etsimäänsä. Maailmassa oli yltäkyllin prinsessoja, mutta oli vaikea selvittää, olivatko he oikeita, vaiko valeprisessoja. Aina oli jokin seikka, joka ei ollut niin kuin olisi pitänyt. Taas kerran hän tuli kotiinsa apeana, koska niin kovasti kaipasi itselleen prinsessaa.
Eräänä iltana myrskysi, ukkosti, salamoi ja rankka vesisade huuhteli kaiken luojan luoman. Silloin kuului kylän portilta koputusta ja vanha ovi aukeni.
Ulkona portilla oli prinsessa. Mutta hyvä ihme miltä tuulen riepottelema ja sateen kastelema tyttöparka näyttikään! Hänen tukkaansa valui vettä, hänen vaatteensa olivat aivan märät ja vesi valui virtanaan hänen kengistään. Mutta silti hän sanoi olevansa oikea prinsessa.
"Saamme selville ihan kohta onko tyttö oikea prinsessa." - ajatteli vanha kuningatar, mutta ei sanonut mitään vaan meni makuuhuoneeseen tekemään vuodetta prinsessalle. Hän asetti pienen kiinteän herneen alimmaiseksi sängyn pohjalle. Sitten hän pinosi kymmenen patjaa ja kaksikymmentä petauspatjaa sängylle.
Prinsessa sai nukkua sängyssä ja aamulla häneltä kysyttiin oliko hän nukkunut hyvin.
"Huonosti nukuin." vastasi prinsessa. "Sain tuskin silmänräpäyksellistäkään unta. En tiedä mikä kova ja kiinteä sängyssä olikaan, olen aivan kankea, kun tuo kova ja kiinteä vaivasi minua. Se oli aivan kauheaa!"
Nyt he tiesivät, että tyttö oli oikea prinsessa, kun hän oli tunenut herneen niin monen patjan lävitse. Vain aito prinsessa voi olla niin herkkä.
Niin prinssi otti prinsessan vaimokseen koska tiesi naivansa aidon prinsessan.
Hans Christian Andersen (1835); suomennos: copyright Piksu 25.9.2006