Isä istui lounastamassa yhdessä vaimonsa ja lastensa ja hyvän ystävänsä kanssa. Kun kello löi kaksitoista kertaa näki ystävä oven aukeavan - hyvin kalpea pieni valkoisiin pukeutunut lapsi astui sisään. Kaunis valkea lapsi asteli ympärilleen katsomatta suoraan seuraavaan huoneeseen ja palasi taas pian takaisin poistuen ovesta hiljaa, niin kuin oli tullutkin. Vielä seuraavana ja kolmantenakin päivänä hän tuli ja meni aivan samalla tavoin.
Viimein ystävä kysyi perheen isältä kenelle pieni, sievä Isän perähuoneessa käyvä lapsi mahtoi kuulua. "En ole koskaan nähnytkään häntä", Isä sanoi, "enkä tiedä kenelle hän kuuluu." Seuraavana päivänä lapsen saapuessa osoitti hän tätä perheen isälle, mutta tämä ei pystynyt lasta näkemään. Eikä äitikään nähnyt häntä eivätkä lapset liioin.
Ystävä seurasi siroa, kalpeaa lasta isän perähuoneeseen. Hän näki lapsen istumassa lattialla etsimässä päättäväisesti jotain lattialankkujen välistä, mutta perheen ystävän nähtyään hävisi lapsi yllättäen. Nyt perheen ystävä kuvaili lapsen tarkoin ja silloin äiti tunnisti lapsen, "Hän on rakas lapeseni, joka kuoli kuukausi sitten." Silloin he nostiva lattialankkuja ja löysivät kaksi pientä sentin kolikkoa, jotka lapsonen oli saanut äidiltään. Lapsonen oli ajatellut antaa sentin kolikot jollekin köyhälle, "Jotta hän voisi ostaa niillä vaikkapa keksin." ja niinpä lapsonen oli piilottanut sentit lattialautojen alle. Lapsonen oli nyt noussut haudan levosta joka päivä etsiäkseen senttejään, jotta voisi antaa ne jollekin puutteessa olevalle.
Vanhemmat antoivat kolikot köyhälle miehelle eikä lasta enää sen jälkeen nähty - lapsonen oli saanut rauhan.